Kuinka kaikki alkoi

Visio oli yksinkertainen: He auttaisivat musiikin ystäviä soittamaan mitä tahansa kappaletta missä tahansa kodin huoneessa.

Yksi ongelma ilmeni vuonna 2002: Heidän visionsa toteuttamiseksi ei ollut olemassa oikeastaan minkäänlaista teknologiaa. Syntyi suuri, musiikin ja teknologian yhdistävä startup-yritys globaalien keskusten välimaastoon, 150 kilometriä Los Angelesista ja 400 kilometriä Piilaaksosta. Visio, joka perustui puhtaaseen mielikuvitukseen.

Vuonna 2002 koko kodin musiikkielämys tarkoitti kirjahyllyjen ja huonekalujen taakse piilotettuja johtoja, jotka yhdistettiin bongorumpujen kokoisiin kaiuttimiin. Ääniliittimet kytkettynä oikeisiin portteihin vastaanottimien ja soittimien taakse. Fyysinen media koostui ensisijaisesti CD-levyistä ja kaseteista. Jos halusit kuunnella musiikkia monessa huoneessa, koko iltapäivä (tai viikonloppu) kului seiniä poratessa ja ujuttaessa johtoja keskusvastaanottimesta kaiuttimiin kotisi toiselle puolelle.

Vaikka alkuperäinen Napster oli kokenut huippunsa keinona etsiä musiikkia verkosta, ja toistaa sitä henkilökohtaisella tietokoneella, digitaalinen musiikki oli edelleen hyvin uutta. Myös ajatus musiikin suoratoistosta suoraan internetin kautta oli vielä hyvin kaukainen. Nykypäivän musiikin suoratoistopalveluiden edelläkävijöitä, kuten Pandoraa, iTunesia tai Spotifyta, ei vielä ollut olemassa. Eikä myöskään iPhonea. Vuonna 2002, Internetin palveluntarjoajien ykkönen puhelinverkkoyhteyden kautta oli edelleen America Online, ja alle 16 miljoonassa yhdysvaltalaisessa kodissa oli nopea laajakaista.

Perustajat ryhtyivät pelottomina tutkimaan visiotaan ja etsimään ainutlaatuisen osaavia ihmisiä avukseen.

Ensimmäinen askel oli suunnitelmien siirtäminen paperille.

Cullenin mukaan se kesti noin kolme kuukautta ja lopputulos näytti tältä:

Toinen vaihe oli erikoisosaajien rekrytointi, mikä kesti suunnilleen yhtä kauan.

Schulert koki Bostonia kohtaan samaa kiintymystä kuin perustajat Santa Barbaraa kohtaan, joten Sonos avasi toisen toimistonsa Cambridgeen. Samalla päätettiin, ettei kumpaakaan toimistoa koskaan pidetä enemmän pääkonttorina kuin toista.

On syytä kysyä, miten Sonosin kaltainen tuntematon ja suuren riskiluokan yritys voisi houkutella mukaansa tällaisia maailmanluokan osaajia. Software.com-sivuston tuoman menestyksen myötä perustajilla oli muutamia suuria etuja puolellaan: maineikas tekninen asiantuntemus, laaja verkosto upeita johtajia, insinöörejä ja suunnittelijoita sekä kyky huomata osaajat. Lisäksi heillä oli vahva visio, joka inspiroi rohkeita ihmisiä.

Tämä peloton joukko ryhtyi töihin yhdessä avoimessa huoneessa Santa Barbarassa sijaitsevan ravintola El Paseon yläpuolella, jonne kantautui iltapäivisin tortillojen ja sipsien käry. Alku ei ollut niin lupaava.

”Huone muistutti koululuokkaa pöytäriveineen, ja John istui opettajanpöydän takana hiukan muita ylempänä”, Nick Millington muistelee. ”Työskentelin prototyyppivahvistimen kanssa, ja testasin sitä siniaalloilla, mikä oli ärsyttävää. Yritin kehitellä äänen kuljetuskerrosta. Kun vahvistin ei vielä toiminut, se aiheutti kauheaa melua aivan toimitusjohtajan nenän edessä hänen seuratessaan työskentelyäni. Joten ostin kuulokkeet.”

Vaikka monen huoneen langattoman äänentoistojärjestelmän kehittäminen oli jo sinällään tarpeeksi suuri haaste, tiimi oli myös tehnyt yhdessä selkeitä päätöksiä helppokäyttöisyyden suhteen. Asennuksen on oltava nopeaa ja helppoa kenelle tahansa, tuote on helposti integroitavissa minkä tahansa teknologian tai palvelun kanssa, ja sen olisi tuotettava ylivoimaista ääntä minkälaisessa kotiympäristössä tahansa.

Kaikkien näiden ylevien, käyttäjälähtöisten päätösten myötä voidaan todeta, että tekniset ongelmat uhkasivat jo alusta alkaen hukuttaa Sonosin insinöörien ja suunnittelijoiden pienen joukon. Teknologioiden välinen integraatio tarkoitti Linuxin valitsemista teknologia-alustaksi, mutta ääniä, kaukosäätimien painikkeita ja vierityspyöriä tai tarvittavaa verkkoa varten ei vielä tuolloin ollut ajureita. Sonos-tiimin oli rakennettava ne itse.

Upea, monen huoneen musiikki vaati menetelmän, jolla ääni saadaan välittömästi ja langattomasti useisiin kaiuttimiin ilman, että kuuntelijat huomaisivat ääniaukkoja missään vaiheessa.

Tiimin oli tehtävä valinta: hakisiko jokainen kaiutin musiikkia itsenäisesti, vai toimisiko pääkaiutin musiikin hakijana ja jakajana.

”Oli päätettävä, valitsemmeko jaetun vai keskitetyn älyn. Valitsimme jaetun älyn, koska se oli oikea tapa saada aikaan kokemus, jonka halusimme tarjota”, Jonathan Lang kertoo.

Tiimi valitsi jälkimmäisen taatakseen parhaan kokemuksen käyttäjälle, mutta valintaa seurasi oma dominoefektinsä: miten (vuonna 2003) hallitset puskurointia suojautuaksesi verkon keskeytyksiltä (mikä pysäyttäisi musiikin kappaleen puolivälissä) ja mitä tapahtuu, jos käyttäjä poistaa pääkaiuttimen ryhmästä?

Tiimi kehitteli prosessin, jota kutsuttiin monen huoneen delegoinniksi. Se mahdollisti musiikin siirtämisen langattomasti mihin tahansa kaiuttimeen tai kaikkiin kaiuttimiin ilman katkoksia. Tästä tuli lopulta yksi Sonosin tärkeimmistä patentoiduista tekniikoista. Musiikin toistamiseen omaksuttiin uudenlainen lähestymistapa, joka perustuu audiopaketteina toistettavan musiikin digitaalibittien äänileimaukseen. Sen ansiosta Sonos-järjestelmän on lähes mahdotonta toistaa musiikkia epäsynkronoidusti. Käyttäjien on helppo liittää ja poistaa huoneita sekä lähettää musiikkia mihin tahansa huoneeseen mistä tahansa huoneesta.

”Siihen liittyi paljon pelkoa, epävarmuutta sekä epäilyksiä, ja sen piti olla mahdotonta", Nick Millington muistelee. ”Aloitin periaatteessa kokeilemalla juttuja ja tekemällä prototyyppejä tietokoneilla – luotin päätelmiin, en niinkään tieteellisiin testeihin.”

Eikä aikaakaan, kun yksi ongelma oli ratkaistu. Mutta vain verkon solmuina toisiinsa kytkettyjen tietokoneiden suhteen, koska Sonos joutui vielä luomaan oman laitteistonsa. Lisäksi tietokoneet oli johdotettu yhteen, koska tiimi kamppaili langattomuuden kanssa. MacFarlane oli rohkaiseva, mutta myös peräänantamaton: järjestelmän oli toimittava WiFi-yhteyden kautta.

Jonathan Langin mukaan tämä tarkoitti, että ”meidän oli keksittävä uusi tapa, jolla laitteet kommunikoivat keskenään. Emme voineet pitäytyä, emmekä pitäytyneetkään siinä, mitä siihen aikaan oli olemassa.”

Tiimi tajusi ratkaisun löytyvän solmuverkosta. Vuoteen 2003 saakka se oli käsite, joka liitettiin pääasiassa vain erittäin liikkuviin ympäristöihin, kuten sotatantereille. Koskaan ei oltu ajateltu, että sitä voitaisiin soveltaa kotiin tai musiikkikokemuksen tiukkoihin vaatimuksiin. Sonosilla oli kaksi vaihtoehtoa kehittämisen ja toteutuksen suhteen: luoda yksinkertaisempi valmistusmenetelmä ihanteellisen käyttökokemuksen kustannuksella, tai tehdä siitä helppo ja hyvä käyttäjille ja sietämättömän vaikea suunnittelijoille.

”Vaihtoehtoinen lähestymistapa verkolle olisi ollut muiden tukiasemien käyttö. Olimme vakuuttuneita, että se johtaisi huonoon käyttökokemukseen – jos joku talossa painaisi esimerkiksi tulostuspainiketta, se lopettaisi musiikin. Se olisi kauheaa,” Lang kertoo.

Tiimi uurasti lisätäkseen solmuverkko-ominaisuuden muun kehityksen ohella. Syyskuussa 2003 oli aika esitellä prototyyppi Johnille ja muulle johtoryhmälle. Kuten useimpien prototyyppien kohdalla, jotkin osat toimivat täydellisesti, jotkut olivat lupaavia ja jotkut epäonnistuivat. Solmuverkko-ominaisuus osoittautui erityisen huonoksi.

Sonos kääntyi Nick Millingtonin puoleen, joka oli niittänyt mainetta huippukehittäjänä äänisynkronoitujen keksintöjensä ansiosta. Hänellä ei ollut kokemusta verkkotoiminnasta, mutta sillä ei ollut merkitystä hänelle tai muulle tiimille. Nick opetteli kuuden viikon aikana solmuverkot yhdessä konsultin, myyjän ja Santa Barbarassa sijaitsevan Kalifornian yliopiston tiedekunnan kanssa. Hän myös rakensi yhden solmuverkon tyhjästä Sonosille – laitteilla, jotka suunniteltiin myös alusta alkaen.

”On muistettava, että solmuverkkojen käsite oli olemassa, mutta ei missään audiotuotteissa. Juuri kukaan ei työskennellyt WiFin kautta sulautettujen järjestelmien kanssa. Ei ollut olemassa hyviä Linux-ohjaimia, joissa oli WiFi. Rakensimme omaa laitteistoa, jota emme olleet täysin testanneet. Nick on ylivoimaisesti paras kehittäjä, jonka kanssa olen koskaan työskennellyt”, hänen silloinen esimiehensä Andy Schulert muistelee.

Sillä välin Rob Lambourne ja Mieko Kusano olivat ahertaneet kirjoittamalla tuotetietoja, kehittämällä lankamalleja ja testaamalla tuotteita käyttäjäryhmien kanssa luodakseen oikeanlaisen käyttökokemuksen kauniisti suunnitellulla laitteistolla.

Järjestelmän perusmalli, joka oli täynnä uusia ja testaamattomia tekniikoita, valmistui vuoden 2004 alussa. Seuraavaksi oli aika keskittyä ohjelmistosuunnittelijoiden vitsaukseen: ohjelmistovirheisiin.

Kaikesta kekseliäisyydestä huolimatta, prototyypit eivät pystyneet kommunikoimaan langattomasti keskenään edes kolmen metrin etäisyydellä toisistaan. Etenkään sulautettujen järjestelmien kohdalla kehitystyökaluja ja virheenkorjausta ei vielä ollut olemassa.

Joten Nick ja John pakkasivat prototyypit pahvilaatikkoon Johnin auton takapenkille ja lähtivät Piilaaksoon tapaamaan Johnin ystävää ja laitetoimittajaa, jonka neuvot kulminoituivat yhteen sanaan: antennit.

Tämä johti toiseen, teknisten yksityiskohtien raastavaan kehityskierrokseen, joka liittyi siirtostandardeihin (tuolloin vain 802.11-b/g), antennin valintaan ja sijoitteluun, verkkolaiteohjaimiin ja spanning tree -protokollaan sekä ihmisten asuintilojen eri tapoihin aiheuttaa signaalihäiriöitä. Se oli aikaa, jota kukaan päätekijöistä ei muistele mitenkään ruusuisesti tai edes nostalgisesti: teimme vain paljon töitä päivästä päivään ja saavutimme pientä asteittaista edistystä ilman ahaa-elämyksiä tai suuria läpimurtoja.

Kehittäjät tietävät, että kaikkein turhauttavampia virheitä ovat niin sanotut ”toistumattomat" virheet. Monet niistä syntyivät testien aikana, jotka toteutettiin Sonosin työntekijöiden kodeissa Santa Barbaran alueella. Yksi erityisen turhauttava virhe toistui vain yhden henkilön talossa, ja sen tunnistamiseen ja korjaamiseen tarvittiin pakettianalysaattoria.

”Saimme ensimmäiset 15–20 prototyyppiä, ja meillä oli niistä hyvä tunne. Veimme niistä kymmenen erääseen kotiin testattavaksi. Asensimme ne, ja koko homma meni pieleen. Ne hädin tuskin edes toimivat. ”Meidän piti rajata ne kahteen, selvittää ongelmat, lisätä sitten kolmas ja niin edelleen. Sietämätöntä, mutta sen arvoista", Andy Schulert muistelee.

Kesään 2004 mennessä Sonos oli korjannut virheet, prototyypit alkoivat toimia vaadittavalla luotettavuudella, ja tiimi oli alkanut kertoa järjestelmästä muille alan tekijöille. Tämä vahvisti sen, mitä he olivat aavistelleet: siihen mennessä tehty ahkera työ oli tuottanut jotain aidosti uutta.

”Olin vastuussa kaiken varhaisen henkisen omaisuuden säilömisestä ja suojaamisesta. Uskoin vahvasti, että teimme oikeita valintoja suunnittelun osalta. Mutta ajoittain huomasimme olevamme aivan yksin ja ihmettelimme, miten kukaan muu ei tee samaa kuin me”, Jonathan Lang kertoo.

Muiden alalla toimivien reaktio oli sähköinen, kuten demo 2004 D:ssä: All Things Digital -konferenssi nosti Sonosin kartalle. Kun edesmennyt Steve Jobs paljasti päälavalla Apple Airport Express -kodin äänentoistoratkaisun, joka vaati käyttäjää palaamaan tietokoneelleen säätämään musiikkia, Sonos esitteli eräällä käytävällä vieläkin edistyneempiä toimintoja ja käyttäjän täydellisen hallinnan mahdollistavan kädessä pidettävän laitteen.

Musiikin läpimurtokokemukset julkaistaan usein tiettyjen musiikkikappaleiden kanssa. Esimerkiksi MTV tunnetusti avattiin The Bugglesin kappaleen ”Video Killed the Radio Star” tahdittamana.

Entä Sonos? Ensimmäinen Sonosin laitteella julkisesti soitettu kappale oli The Beastie Boysin ”No Sleep ‘Til Brooklyn”. Se soitettiin täydellä voimakkuudella Sonosin ensimmäisellä tuotteella ZP100:lla. Kappaleen tuotti Sonosin pitkäaikainen tukija ja neuvonantaja Rick Rubin.

Sonosin suunnittelijat olivat samaa mieltä ”no sleep” -kohdan kanssa kaiken sen työn vuoksi, jonka he tekivät ennen ZP100:n julkaisua. Mutta kokemuksen saaminen juuri sopivaksi asiakkaille vaati käytännöllisempää lähestymistapaa kappaleiden valintaan ja testaukseen, jota alkuaikoina määrittivät pitkien, aakkosjärjestyksessä olevien kappaleiden ja bändien listojen selaaminen.

Joten Sonosin suunnittelijoiden eniten soittama testikappale oli Matchbox 20:n ”3AM” ainoastaan sen vuoksi, että se oli listan kärjessä. Eniten soitettu bändi: 10,000 Maniacs.

Mieko Kusano muistelee erästä toista kohtaamista, joka tiivistää asian:

”Tunnetun kuluttajateknologiayrityksen suunnittelijoita ja johtajia oli ensimmäisenä mukana näkemässä alkuaikojen ZonePlayerit. Kyseessä oli ensimmäinen tapaamisemme tämän yrityksen kanssa, ja se oli ennen tuotejulkistusta. Meillä oli ZonePlayerit ja ohjaimet käytössä. Yksi heidän tyypeistään otti ohjaimen ja ryntäsi ulos kokoustilasta. Se yllätti meidät täysin. Muutaman minuutin kuluttua hän palasi ohjaimen kanssa hengästyneenä. Hän vei sen ulos parkkipaikalle asti nähdäkseen, toimiiko se edelleen. Ja se toimi.”

Nämä rohkaisevat kokemukset alan asiantuntijoiden kanssa eivät tarkoittaneet, ettei uusia takaiskuja olisi tulossa. Sonos oli sitoutunut syksyn 2004 toimitusaikatauluun ensimmäisten tuotteiden osalta, ja perustaja Trung Mai oli viettänyt suurimman osan vuodesta poukkoillen pitkin Aasiaa laitteiston vaahtomallien kanssa löytääkseen oikean sopimusvalmistajan. Kun valmistaja varmistui, Jonathan Lang otti vastuun tehdaslinjojen valvonnasta – toinen täysin uusi urapolku hänelle. Tuotantolinjojen ollessa täydessä vauhdissa, hän huomasi jotain, mitä hän kuvaili "pieneksi ongelmaksi" ohjaimien suhteen. Tarkemmin sanottuna liima-aine ei toiminut oikein.

"Minun oli tehtävä päätös”, hän sanoi. "Mutta tiesin jo silloin, että Sonosin tyyliin oikea ratkaisu oli tuotantolinjan lopettaminen, tuotteiden romuttaminen, tuotteiden toimituksen myöhästyminen ja toimivan liiman etsiminen. John ja johtoryhmä antoivat minun tehdä oikean päätöksen.”

Vihdoin ja viimein 27. tammikuuta 2005 Sonos toimitti ensimmäisen tuotteensa, joka oli ZP100. Alan sisältä saadut tunnustukset, vahvat tuotearviot sekä positiivinen medianäkyvyys alkoivat pian julkistuksen jälkeen ja jatkuivat ensimmäisten kuukausien ja vuosien ajan. Arvostelijat ylistivät asennuksen helppoutta, muotoilua, luotettavuutta ja upeaa ääntä. Tuotearvosteluiden kuningas Walt Mossberg (tuolloin The Wall Street Journalissa) kirjoitti: ”Sonos-järjestelmä on selvästi paras koskaan näkemäni ja testaamani musiikin suoratoistolaite.”

Koska tiedotusvälineet ja teollisuus olivat antaneet niin paljon positiivista palautetta, Sonosin johtajat uskoivat hukkuvansa kehujen tulvaan. Myynti oli hyvää, mutta ei kuitenkaan erinomaista. Tom Cullen kuvaili Fortunelle vuoden 2012 Sonosia:

"Istuimme vain siellä ja mietimme, että ”kaikki rakastivat tätä”, Cullen muistelee…

"Istuimme vain siellä ja mietimme, että ”kaikki rakastivat tätä”, Cullen muistelee…

”Miksi emme tee 500 miljoonaa dollaria [myyntiä] päivässä?” Sitten lama iski yritykseen kovaa. ”Koko maailma pysähtyi. Loppujen lopuksi kukaan ei tarvitse Sonosia”, Cullen sanoo. Tuolloin yritys työskenteli suuremman langattoman kaiuttimen parissa, mutta sillä ei ollut tarvittavaa pääomaa sen läpivientiin. Jotkut henkilökunnan jäsenet, mukaan lukien Cullen, lainasivat rahaa ystäviltä ja maksoivat työntekijöille omasta pussistaan [Cullenin mukaan varsinkin Trung Mai teki näin useammin kuin kerran].

Sonos jatkoi päättäväisesti työtään ja otti ratkaisevia riskejä seuraavan sukupolven järjestelmien ja tekniikoiden kanssa vakuuttuneena siitä, että kuluttajat seuraisivat mukana. Yritys luotti Johnin vaistoon trendien ennakoinnissa ja hyödyntämisessä, vaikka liian ajoissa liikkeellä olemisen riski olikin olemassa.

Sen toisen ja kolmannen sukupolven järjestelmät pyrkivät suoratoistamaan suoraan soittimiin ja näin ollen poistivat PC:n yhtälöstä kokonaan. He aloittivat vuonna 2006, jolloin Rhapsody oli heidän ensimmäinen musiikkipalvelunsa. Se oli iso käännekohta yritykselle, vaikka se ollutkaan selvää tuolloin.

Kun iPhone julkaistiin vuonna 2007, ja Applen App Store sai aikaan sovellusten buumin, Sonos lanseerasi oman ilmaisen sovelluksen iPhone-käyttäjille. Se tarkoitti sitä, että iPhonea pystyi käyttämään ohjaimena Sonos-kaukosäädintä ostamatta. (Android-käyttäjät saivat oman Sonos-sovelluksensa vuonna 2011, ja Sonos lopetti oman ohjainlaitteistonsa vuonna 2012.)

Marraskuussa 2009 Sonos julkaisi PLAY:5:n, todella älykkään all-in-one-kaiuttimen, joka oli saatavilla 400 dollarin hintaan. Se oli noin kolmasosa Sonosin alkuperäisen ZP100-tuotteen hinnasta (kaiuttimien ja ohjaimen kanssa se maksoi noin 1200 dollaria vuonna 2005). Jatkuvan ja vahvan myynnin kasvun toiveet toteutuivat. Tämä merkitsi myös lopullisempaa muutosta jatkuvien ohjelmistopäivitysten suuntaan tuotteiden parantamiseksi, yhä tarkempaa keskittymistä äänenlaatuun ja läheisempää suhdetta äänittävien artisteihin sekä muiden luovan yhteisön jäsenten kanssa.

Nämä suhteet veivät Sonosin yrityksenä uudelle tasolle. Sonosilla ymmärrettiin, että jotta musiikin saisi kuulostamaan hyvältä kotona, on myös tärkeää kysyä musiikin tekijöiltä, miltä he haluavat musiikkinsa kuulostavan. Sonosilla huomattiin nopeasti myös sen, että insinöörien ja suunnittelijoiden tarkkuudesta huolimatta kaikkein vaativimpia kriitikoita ovat muusikot.

Sonos loi tuotteilleen varhaiset testaus- ja palauteprosessit yhdessä luovan yhteisön, kuten tuottajien, muusikoiden ja säveltäjien kanssa. Vuonna 2015 lanseeratun Trueplayn tuottaja Rick Rubin neuvoi asiantuntijaryhmää ottamaan taiteilijoiden näkökulman alusta alkaen mukaan tuotekehitysprosessiin.

Rick kertoi Trueplayn syntymästä, kun se julkistettiin: ”Aina kun saamme uusia kaiuttimia studioon, palkkaamme ammattilaisen virittämään kaiuttimet huoneeseen. Jokainen huone kuulostaa erilaiselta, joten jonkun on tultava paikalle ja taajuuskorjaamaan kaiuttimet tilaa varten. Joten ehdotin Sonosin perustajalle Johnille, että olisi mielenkiintoista saada sama teknologia kaikkien saataville.”

Sonos rakensi itselleen tukevan perustan tuotemerkkinä ja yrityksenä niinä ensimmäisinä vuosina, jolloin sen kulttuuri muotoutui. Kulttuuri, joka asettaa käyttökokemuksen etusijalle, on sinnikkään edistyksellinen ja jossa ihmiset kohtelevat asiakkaitaan heidän ansaitsemallaan tavalla. Yritys houkuttelee edelleen maailmanluokan osaajia, jotka haluavat olla tienraivaajia vuonna 2003 muodostettujen periaatteiden mukaisesti.

Näiden periaatteiden sivutuotteena on suoraan sanottuna fanaattinen pakkomielle laadusta. Tämä pakkomielle näkyi erityisesti Jonathan Langin päätöksessä romuttaa suuri määrä valmistettuja tuotteita ja aloittaa alusta pienen liimamäärän takia. Myös Sonosin johto tuki voimakkaasti tätä päätöstä, ja pitkän raadannan tuloksena ensimmäinen tuote-erä saatiin tehtyä täsmälleen oikein.

Se näkyy Mieko Kusanon ja Rob Lambournen vakaumuksena panostaa tyyliin ja helppokäyttöisyyteen tuotekehityksen jokaisessa vaiheessa, pienet yksityiskohdat huomioiden.

Mieko kuvailee tätä lähestymistapaa: ”Käyttökokemuksen on tultava tuotteen ytimestä, ei pinnalta. Tuotteet on suunniteltava sisältä ulospäin. Et voi suunnitella teknistä arkkitehtuuria ensin, ja tehdä siitä jälkikäteen kaunista. On aloitettava asiakkaasta. On keskityttävä olennaisimpiin asioihin, joihin halutaan vaikuttaa, ja tehtävä niistä erityisiä. Silloin tarvitaan koko porukan apua uuden kehitystyön kanssa.”

Monetkaan yritykset eivät mene äärirajoilleen kehittäessään uutta muovihartsia, minkä Sonos teki poistaakseen tärinää sekä parantaakseen subwoofereiden ja kaiuttimien monipuolisuutta. Sonos-kulttuuri tarkoittaa PLAYBASE:ssa laajempaa pohdintaa ja testausta tuuletusaukkojen kokoon, lukumäärään ja sijoitteluun liittyen (PLAYBASE sisältää 43 000 erikokoista reikää, jos joku nyt haluaa tietää tarkemmin).

Erottamaton osa tätä vaativaa luovuuden ja tarkkuuden ympäristöä on anteeksipyytelemätön usko keksintöjen suojelemiseen. Yksi Jonathan Langin ensimmäisistä tehtävistä Sonosissa, huolimatta hänen vähäisestä kokemuksestaan henkisen omaisuuden alalla, oli Sonosin jokaisen uuden edistysaskeleen tallentaminen ja suojaaminen patenteilla. Sonosilla insinöörit ja suunnittelijat arvostavat immateriaalioikeuksia edelleen paljon ja pitävät niitä kilpailun, teollisuuskumppanuuden ja innovaatioiden perustana.

Tämän kaiken teknisen ylivertaisuuden tavoittelun keskellä Sonos on pysynyt edelleen tavoitteessaan täyttää jokainen koti musiikilla. Kuten Mieko Kusano kuvailee Sonosin olevan ”Musiikin ystäviltä. Musiikin ystäville.”

Kun mietitään tulevaisuutta, Sonosin työntekijät ovat tietoisia siitä, että he eivät ole vain rakentamassa tekniikan ihmeitä. He suunnittelevat rikkaampia musiikkielämyksiä koteihin, mikä tarkoittaa teknisen suunnittelun ja luovien kykyjen yhdistämistä niitä jakavan universaalin kuilun yli. He ovat huomanneet, miten se vaikuttaa muusikoiden ja kuuntelijoiden käyttökokemukseen kotona. Artistit ovat tyytyväisiä siihen, että heidän työnsä kuulostaa siltä kuin sen pitääkin. Musiikin ystävät saavat yhdessä kokea musiikin kuuntelun ilon kotona.

Ja näin tarina päättyy siihen, mistä se alkoikin. Joukko ihmisiä monissa huoneissa ympäri maailmaa keskittyneenä rohkeaan visioon: mikä tahansa kappale, missä tahansa huoneessa, kuulostaa aina upealta.